Rodun historia

Kaikkien mannermaisten paimenkoirien kantamuotona mainitaan mm. brabantinpaimenkoira. Siitä ovat kehittyneet niin belgian- kuin saksanpaimenkoirat, kuten myös hollanninpaimenkoirat, bouvierit ja pyreneittenpaimenkoirat.

1800-luvun lopulla Hollannissa heräsi kiinnostus kotimaiseen rotuun. Hollannissa paikallisesta paimenkoirasta puhuttiin aluksi 'kotimaisena paimenkoirana'. 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa rotumääritelmiä alettiin kirjoittaa ja eri maissa alettiin etsiä erilaisia omia koirarotuja. Euroopassa levinneen kansallisaatteen myötä kotimainen rotu haluttiin selkeästi erottaa naapurimaiden samantyyppisistä paimenkoirista.

Vuonna 1874 esitettiin ensimmäinen koira näyttelyssä Amsterdamissa. (Helmers, Nauta & Prijs 2011.) Vuonna 1875 kirjoitettiin ensimmäinen rotumääritelmä ja 1878 näyttelyssä puhuttiin ensi kertaa hollanninpaimenkoirasta. Rotumääritelmä rakennettiin tunnettujen koirien perusteella ja siihen tehtiin tyyppiin, väriin tai kokoon liittyviä tarkennuksia useaan otteeseen vuosien varrella.

Vuonna 1906 rodun tuntomerkkejä muutettaessa urosten minimikorkeudeksi mainittiin 53 cm ja narttujen 50 cm. Karvamuunnoksia oli kolme; lyhyt, pitkä ja karkea. Tätä aikaisemmin oli puhuttu kuudesta karvamuunnoksesta. Erittäin harvalukuisiksi käyneet "välikarvamuunnokset" yhdistettiin kukin sitä lähimpään muunnokseen eli puolipitkäkarvainen lyhytkarvoihin, pystyturkkinen (kuten keeshond) pitkäkarvaisiin ja harjaskarvainen karkeakarvaisiin. Tällöin isolla osalla koiria oli valkoinen rintamerkki, valkeat sukat ja suupielet.

Vuonna 1914 brindlestä väristä tehtiin rodun tuntomerkki erotuksena naapurimaiden rotuihin, ja valkoisista merkeistä alettiin pyrkiä eroon. Turkin väri rajattiin lyhytkarvaisilla kulta- ja hopeajuovikkaiksi, pitkäkarvaisilla näiden lisäksi kastanjanruskeaksi ja karkeakarvaisille juovikkaiden lisäksi pippuri ja suola -värisiksi tai siniharmaiksi. Osa keltaisista koirista rekisteröitiin belgianpaimenkoiriksi, osa vääränvärisistä suljettiin jalostuksesta pois. Tämä johti usean työkäytössä erinomaiseksi osoittautuneen koiran hylkäämiseen jalostuksesta.

Vuoden 1935 rotumääritelmässä koirien koko on suurempi kuin aikaisemmin: urokset 58-63 cm ja nartut 55-62 cm. Pitkäkarvainen oli alun alkaen harvinaisin muunnos, minkä vuoksi esimerkiksi sen kokomääritelmä salli pitkään myös muita muunnoksia pienemmän koon, sillä koiria ei ollut mahdollista karsia liiaksi. Pitkäkarvaisille sallittiin minimikorkeudeksi uroksille 55 cm ja nartuille 53 cm. Vuoden 1960 rotumääritelmässä päästiin nykyisiin mittoihin eli urokset 57-62 cm ja nartut 55-60 cm koskien myös pitkäkarvaisia.

Nederlandse Herdershonden Club, oma rotuyhdistys, perustettiin 1898 huolehtimaan rodun säilymisestä. Vuoteen 1910 mennessä on dokumentoitu koiria sekä yhdistyksen rekisterissä (NHSB) että näyttelyluetteloissa ja näyttelyistä kertovissa lehtiartikkeleissa seuraavat määrät: lyhytkarvaisia 374 (joista 74 NHSB-rekisteröityjä), karkeakarvaisia 102 (35) ja pitkäkarvaisia 33 (10).

Sota-aika oli pullonkaula-aikaa koiranjalostuksessa, eikä siltä ajalta ole säilynyt täydellisiä tietoja rekisteröinneistä. Kuitenkin ensimmäiset kasvattajapäivät järjestettiin Hollannissa vuonna 1939. Ensimmäiset muotovaliot saatiin 1800-1900-lukujen taitteessa: 1899 syntynyt lyhytkarvainen uros Sheep ja 1895 syntynyt karkeakarvainen narttu Sophie. Ensimmäinen pitkäkarvainen muotovalio oli 1958 syntynyt narttu Trees. Ensimmäinen pelastuskoirasertifikaatin saavuttanut hollanninpaimenkoira oli karkeakarvainen Astah. Poliisikoirasertifikaatin (PH) saavutti samoin ensimmäisenä karkeakarvainen nimeltään Cedar.

Rotukirja oli avoin vuoteen 1954 saakka. Mikä tahansa koira, joka sai kahdelta eri tuomarilta laatumaininnan erittäin hyvä, voitiin ottaa rotuun. Vuoteen 1971 saakka oli mahdollista ottaa tuntemattomien vanhempien jälkeläisiä rotuun VR-rekisteriin, josta kolmas jälkeläispolvi voitiin jalostustarkastaa ja ottaa rotuun G-0-koiraksi. VR-rekisteriin otettu koira rekisteröitiin "register 0"-liitteellä. Seuraava polvi oli "register 1", sitten tuli "register 2", josta jalostustarkastuksen kautta koira voitiin siirtää NHSB-G-0 -koiraksi. G-0 -koirien jälkeläiset olivat G-1 -koiria ja sitä seuraava polvi G-2 -koiria, joiden jälkeläiset rekisteröitiin jo ilman liitettä.

Lyhytkarvainen muunnos on kautta aikojen ollut rodun kotimaassa suosituin karvamuunnos. Karkeakarvainen on kotimaassaan ollut pitkään toiseksi suosituin muunnos, ja se on kenties muuttunut tyypiltään kaikkein vähiten vuosien saatossa. Pitkäkarvainen on näihin päiviin saakka ollut vähiten tunnettu muunnos Hollannissa. Sukupuuttoon kuoleminenkin on ollut miltei täydellinen kahteen kertaan. Vasta 1990-luvulla pitkäkarvaisten suosio on noussut karkeakarvaisten rinnalle ja pikku hiljaa ohittanut karkeakarvaiset rekisteröintimäärissä. 

Ensimmäiset hollanninpaimenkoirat tuotiin Suomeen vuonna 1989. Tänä päivänä vuosittaiset rekisteröinnit ovat keskimäärin hieman yli 90 yksilöä. Suomeen rekisteröidyistä noin 2 000 yksilöstä karkeakarvaisia on n. 14 %, lyhytkarvaisia n. 43 % ja pitkäkarvaisia n. 43 %. Kaiken kaikkiaan rotu on sekä Suomessa että maailmalla suhteellisen harvinainen. 

Alkuperäinen käyttötarkoitus

Varhaisista ajoista lähtien hollantilaisen maatalouden yhtenä perustana oli lampaiden kasvatus. Hollanninpaimenkoiran työnkuva on ollut alun perin juuri lammaslaumojen kuljettaminen tiloilta laidunalueille ja niiden vartioiminen päivän aikana. Hollanninpaimenkoira on ns. rajaa vartioiva koira, jonka työskentelytapana on lampaiden pitäminen teiden ja maastonmuotojen rajaaman laidunalueen sisäpuolella. Niiden keskeisenä ominaisuutena pidettiin yhteistyökykyä paimenen kanssa, mutta myös tiettyä itsenäisyyttä työskentelyssä. Hollanninpaimenkoiria on käytetty muihinkin maatilojen tehtäviin, kuten vetämään kevyitä kuormia ja vartioimaan talon pihapiiriä. Hollanninpaimenkoiran tuli olla vähään tyytyväinen, isännälleen uskollinen ja aulis työntekijä, mutta mieluummin luonteeltaan hieman pidättyväinen kuin yliystävällinen muiden kuin tuttujen seurassa. Koiran tuli olla keskikokoinen, ei liian kevyt tai vankka vaan sopusuhtainen rakenteeltaan, kestävä ja monipuoliseen työhön sopiva sekä turkiltaan säänkestävä. (Helmers, Nauta & Prijs 2011.)

Vuoden 1900 tienoilla lammaslaumat olivat jo suurelta osin historiaa, mutta koirankoulutus oli juuri noihin aikoihin nousemassa suosioon. Monipuolisuutensa ansiosta hollanninpaimenkoira soveltui hyvin koulutettavaksi eri tehtäviin, esimerkiksi poliisikoiriksi, etsintä- ja jälkikoiriksi sekä sokeiden opaskoiriksi. Maailmansotien jälkeen ihmisten vaurastuminen toi koirille täysin uuden aseman; niitä voitiin pitää lemmikkeinä, ilman jatkuvaa työtaakkaa. Tämä muokkasi monen muun rodun ohella myös hollanninpaimenkoiran kasvatustoimintaa, vaikka kaiken kaikkiaan rotu on säilynyt hyvin muuttumattomana näihin päiviin saakka. Tämä voidaan todeta myös yli sata vuotta vanhoista kuvista, sillä kuvien koirat menestyisivät ulkonäkönsä puolesta mainiosti myös tämän päivän näyttelykehissä. Yhä edelleen hollanpaimenkoira kykenee myös paimentamaan lampaita.

Lähteet: 

Hollanninpaimenkoirien JTO 2021 – 2025

Helmers, Lia & Nauta, Gea & Prijs, Jolanda: Allemaal Hollanders. Herdershonden van eigen bodem. Jubileumboek ter gelegenheid van 100 jaar Nederlandse Herdershonden Club 

Kuvat